Toi on lause, jonka oon sanonu miljoona kertaa, vaikka harvoin sen toteutan.
Usein mulla on tarkka kaava siitä, miten saan siivottua kunnolla kaiken, mutta jostain kummansyystä, koko operaatio jää puolitiehen, tai oikeastaan koko operaatio ei edes saa alkua.
Esimerkiksi tänään. Mun kaavio näytti kutakuinkin tältä:
-Jamalin syöttö, vaipanvaihto, Adam päikkäreille, mun ruokailu, Jamal päikkäreille, pyykit kuivumaan, ja uus vaatekasa koneeseen, kone päälle, tiskikoneen täyttö ja tyhjennys ja ....
Lista ois jatkunu vielä, mutta turha mun on kirjottaa, kun en päässy tota mun ruokailua pidemmälle..oikeastaan mulla ei edes jäänyt aikaa syömiseen, koska Jamal osoittautuikin niin väsyneeksi, ettei sen nukkumisestakaan tullu mitään, ennenkun heijasin sen uneen sohvalla mun sylissä.
Kun molemmat lapset vihdoin nukkuivat, tuli mun tilaisuuteni!
Eikä aikaakaan, kun Adam saapuu huoneestaan tunnin päikkärien jälkeen..(45min sain nukuttaa Jamalia..)
Eihän siinä sit ehitnytkään mitään tehdä. Pyykit survoin kuitenkin puoliväkisin ja mahdollisimman nopeasti koneeseen silläaikaa, kun Adam ilmoittaa haluavansa kylpyyn. "Ei nyt, äiti on väsynyt. Illalla sitten!" vastasin.
Vihaan sitä, kun ei jaksa. Lapsensa eteen tekee kaiken, ja yrittää aina miellyttää lastansa, mutta joskus sitä vaan on NIIN väsynyt, ettei edes suostu 2-vuotiaan, lähes omatoimisen lapsen kylvettämiseen.
Oon välillä miettiny, tai oikeastaan pohtinut kaikenmaailmat kauheuksia, kuten mitä jos menetänkin kaiken hyvän, mitä mulla on? En tiedä miks mietin tommosia, mut jokainen varmaan miettii samoja asioita kuin mä, viimeistään ainakin nyt, kun kerroin miten itse joskus ajattelen. Mulle on tapahtunut paljon hyviä asioita, enemmän kuin huonoja. Parhainta, mtiä mulle on koskaan tapahtunut, on mun lasten syntymä.
Ootteko koskaan miettiny, mitä tapahtuis, jos lapsillenne tapahtuisi jotain pahaa, jonka yli ette koskaan pääse?
Hirveä ihminen mäki oon ku tommosia kyselen. Mun tarkotus ei oo aiheuttaa pahaa mieltä, vaan kerron omista ajatuksistani. Mulla on käyny mielessä usein. Mä en selviäis siitä mitenkään, jos menettäisin oman lapseni. Menettäisin palan mun elämästä. Sen suurimman tärkeimmän palan, jota ilman ei ihminen elä.
Kuitenkaan, ei pidä pelätä kokoajan, vaan elää täysillä joka hetki tärkeiden ihmisten kanssa ja luottaa siihen, että mitään pahaa ei tapahdu. Ei lapsille, ei ystäville, ei kenellekkään läheiselle.
Maailmassa on niin paljon pahaa, että oikein oksettaa. Lapsia raiskataan, murhataan, kiusataan henkisesti ja fyysisesti ja paljon muuta. Joskus jopa lasten omat vanhemmat. Sitä en hyväksy koskaan. Aina kun luen tai kuulen jossain tapahtuneen tälläistä, kuten " Äiti murhasi pienen lapsensa!" Sisälläni kiehuu, kiehuu yli. Tekisi mieli saattaa tekijä sinne minne aurinko ei paista, mutta ihminen hänkin on, ja varmasti mielenvikainen sellainen. Minä en ikinä satuttaisi lapsiani, tai ketään ylipäätään millään tavalla. En edes huuda lapsilleni koskaan. Korotan kyllä ääntäni, jos lapsi ei kuuntele, vaan raivoaa vastaan. Se ei hyödytä, mutta tunteeni ottavat vallan, mutta harvoin.
Elämä on lyhyt, joten yrittäkää elää hetkessä ja rakastakaa toisianne, kuin se olisi viimeinen tilaisuutenne rakastaa.
Nyt tästä tuli kamala kuolemapäivitys, mutta sen tarkoituksena oli päästää mietteitäni ulos, ja saada teidät ajattelemaan, miten elämä ei aina mene niinkuin odotetaan.
Tässä vielä muutama kuva rakkaista pojistani<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti