Aamulla heräsin tosi aikasin, mutta ylös sängystä en päässyt, ennenkun kaverini soitti ja muistutti siitä, että oltiin alustavasti sovittu, että nähdään :) Niimpä mä silmät ristissä pomppasin ylös ja aloin pukemaan, laittamaan aamupalaa lapsille ja piti viel ettiä vaatteet lapsillekkin...Olin valvonu pitkin yötä, koska Jamal heräili miten sattuu, joka ei ole "normaalia". Noh. Sovittii treffit puistoon 11:00 ja arvaa olinko siellä edes sillon? No en. Lähdin kotoa tasan 11:00 ja hirveetä vauhtia juoksin kunnes onneks kaveri sit soitti ja kerto et ne on oottelemassa jo :) Puistoiltiin jonkinaikaa ja oli ihan hirveen kylmä! Mulla oli varpaat aivan jäässä. Adam tykkäs leikkiä samanikäsen pojan kanssa joka siis oli sen mun kaverin poika :) Siellä vierähti melkein pari tuntia. Pulkat ja kelkat oli leikkien jälkeen ihan sikinsokin, mutta hauskaa oli :) Punaa saatiin kaikki poskiin, ja nyt sit lapsukaiset vetelee unia :D<3 Tänään ei oo oikeen mitään muuta semmosta ihmeellistä tapahtunut, mutta tosiaan, siitä aikasemmasta postauksesta...Ajattelin kirjottaa siitä lisää tässä joku päivä kunhan vaan ehdin. Ei siis oo mitään ihmeellistä, kunhan vaan yks mun stresseistä :D Pikkujuttu !
Laitan seuraavaan blogimerkintään sit kuviakin, koska nyt en jaksa hakea johtoja ja muita niin lupaan nyt sit lisätä ne kuvat seuaavaan postaukseen, viimeistään huomenna ;>
Nyt en ala jauhaa mitään turhaa enää tällä kerralla, vaan jätän jotain ens kertaankin. Moimoi :)
maanantai 4. helmikuuta 2013
sunnuntai 3. helmikuuta 2013
lisäys
Ja tohon aiksempaan postaukseen lisäystä koska täällä kyttää porukkaa joka ei ymmärrä ja ottaa itteensä ja plaaplaa.. toi aikasempi teksti kertoo NS. perheenjäsenestä.. JA JOS ALAT MULTA NYT UTELEMAAN ET KUKA JA "MIKSET VOI MULLE MUKA KERTOO" nii mikäli luet mun blogia, nini saat selville vielä kenest on kyse.. Ei oo kyse susta. Tiedän että se henkilö josta puhun, EI LUE MUN BLOGIA IKINÄ EI EDES NYT! JOTEN SE ET OLE SINÄ.ja tein tän selvennyksen, koska amir lukee tätä blogia nyt ja luulee heti että kyse on siitä. HUOH. moikka nyt ja oon läski.
Stressiiii
Hirvee stressi päällä all the time ja kaikesta mahdollisesta. Masentaa, ja kokoaja fiilis et kaikki varmasti menee pieleen mitä ikinä teenki. Esim. jos ajattelen et voisin antaa lapsille ruokaa, nii ekana tulee mielee et varmaan pudotan ruuat lattialle tai jotai.. Muutenkaa en enää tiiä mitä teen itteni kans..Oon niin hukas, enkä osaa tehä päätöksiä minkään asian suhteen. En jaksa nyt alkaa selventää mitä tarkotan, mut parhaat kaverit tietää :)
En jaksa kuvia laittaa, vaik uusiaki ois puhelimes, mut ei jaksa ni ei jaksa ;< Oon vähä tylsä ku saatte vaa lukee mun harvinaisen tylsii angstipostauksia.. Laitan ens kerral kunhan jaksan.
Lasten nukkumaanmenoaika oli lähinnä 20:00 (huom, OLI) koska tuol ne kilpaa kiljuu ku mitkäki apinat......:D Yks pomppii pinnasängys kiljukaulana ja toinen näyttää esimerkkiä :D
Miks nää päivät tuntuu nyt jotenki niiin masentavilt ja vaikeilt ja ylitsepääsemättömilt? Ens Lauantaina ehkä alkaa helpottaa ku pääsee viihteelle jennan kanssa , jos mikään ei mee pieleen.. Katotaan mitä tulee lähiviikkoina tapahtumaan, vai tapahtuuko mitään.. Ette tajua, joo tiedän, mut pian tiedätte, ehkä.
En jaksa nyt alkaa kertoo miten ihanaa mun elämä on ku mul on kaks lasta ja ne on aurinkoisia jokapäivä ja piristää mun päivää ja ja ja lässynlässynlää, Tottahan se on mut en jaksa esittää mitään ylipirteenilosta ja että mul ois superhauskaa jokapäivä, koska lähipäivinä musta on lähinnä tuntunu silt et maailma taistelee mua vastaan, mutta miks? Seinät kaatuu päälle ja mä jään niiden alle, enkä pääse koskaan pois. Parempi niin? Joo.
Tekis mieli niin puhua siitä mikä mua painaa, mut en voi, koska tiedät ketkä tätä blogii lukee.. Kerron sit ku voin, mut purkaan kuitenkin mun ajatuksia sen minkä voin. Keneen voi luottaa? Miks ihminen johon luotti osottautuki täydeks hirviöks..Ja sit ku kuitenki oot tottunu siihen et se on sun tuki ja turva niin monet vuodet...Se pettää sun luottamuksen ...Mitä teen? Annanko anteeks niinku AINA, vai rakennanko muurin itteni ympärille? Sulkeudun? Kävelisin kaduilla lastenvaunujen kanssa hampaat irvessä kun ketuttaa ettei lumet oo sulanu ja koira vetää hihnassa ku viimest päivää, ja samal yritän ohikulkijoille hymyillä että " onpas mukavaa tämä kotiäidin arki hehheh" Sit siihe päälle satakertanen tekohymy. Justjoo -.-...
Jos totta puhutaan..Mun tekis mieli vaan nukkua. Vaipua peiton alle tuhanneks vuodeks ja joskus herätä kauniiseen raikkaaseen kesäilmaan, kun linnut laulaa ja kaikki on täydellistä..Mutta kun se ei oo mahdollista. Totuus on se, että jos mun täytyy tonne pakkaseen lähtee tarpomaan lasten kanssa, niin mä vedän oranssin pilalle meneen tukkani nutturalle, en edes peiliin vilkase, koska tiedän että meikit on levinny pelkästä haukottelemisesta ku kyyneleet valunu samalla. Kävelen siis kauppaan, ostan purkin maitoa, leipää ja ehkä jopa jauhelihaa, mikäli mun rahat riittää. Noiden muutaman hassun ostoksen takia jouduin tekee suuren työn, että ees pääsin ulko-ovesta ulos lasten kanssa. Miksen vaa vois jättää lapsia kotiin ja "jos nyt äkkii kipasen.." Joo no en tee niin koskaan, en todellakaa. Mut ku oiski noin helppoa.
Varmaan kirjottelen sekavasti, (ette tajunnu puoliakaa) mut ei tarviikkaan..Emmäkää tajua mun elämää välillä. Mä nyt vaan satun kirjottamaan sen mitä osaaan tai tajuan tai jotain? Ehkä ens postaus on järkevämpi ja saatte musta selvääki pikkusen enemmän...Tää ihmine (tai mikä nyt oonkaan) lähtee nyt ihmettelee maailman menoa.....tv:n ääreen..Huoh.
Moikka.
En jaksa kuvia laittaa, vaik uusiaki ois puhelimes, mut ei jaksa ni ei jaksa ;< Oon vähä tylsä ku saatte vaa lukee mun harvinaisen tylsii angstipostauksia.. Laitan ens kerral kunhan jaksan.
Lasten nukkumaanmenoaika oli lähinnä 20:00 (huom, OLI) koska tuol ne kilpaa kiljuu ku mitkäki apinat......:D Yks pomppii pinnasängys kiljukaulana ja toinen näyttää esimerkkiä :D
Miks nää päivät tuntuu nyt jotenki niiin masentavilt ja vaikeilt ja ylitsepääsemättömilt? Ens Lauantaina ehkä alkaa helpottaa ku pääsee viihteelle jennan kanssa , jos mikään ei mee pieleen.. Katotaan mitä tulee lähiviikkoina tapahtumaan, vai tapahtuuko mitään.. Ette tajua, joo tiedän, mut pian tiedätte, ehkä.
En jaksa nyt alkaa kertoo miten ihanaa mun elämä on ku mul on kaks lasta ja ne on aurinkoisia jokapäivä ja piristää mun päivää ja ja ja lässynlässynlää, Tottahan se on mut en jaksa esittää mitään ylipirteenilosta ja että mul ois superhauskaa jokapäivä, koska lähipäivinä musta on lähinnä tuntunu silt et maailma taistelee mua vastaan, mutta miks? Seinät kaatuu päälle ja mä jään niiden alle, enkä pääse koskaan pois. Parempi niin? Joo.
Tekis mieli niin puhua siitä mikä mua painaa, mut en voi, koska tiedät ketkä tätä blogii lukee.. Kerron sit ku voin, mut purkaan kuitenkin mun ajatuksia sen minkä voin. Keneen voi luottaa? Miks ihminen johon luotti osottautuki täydeks hirviöks..Ja sit ku kuitenki oot tottunu siihen et se on sun tuki ja turva niin monet vuodet...Se pettää sun luottamuksen ...Mitä teen? Annanko anteeks niinku AINA, vai rakennanko muurin itteni ympärille? Sulkeudun? Kävelisin kaduilla lastenvaunujen kanssa hampaat irvessä kun ketuttaa ettei lumet oo sulanu ja koira vetää hihnassa ku viimest päivää, ja samal yritän ohikulkijoille hymyillä että " onpas mukavaa tämä kotiäidin arki hehheh" Sit siihe päälle satakertanen tekohymy. Justjoo -.-...
Jos totta puhutaan..Mun tekis mieli vaan nukkua. Vaipua peiton alle tuhanneks vuodeks ja joskus herätä kauniiseen raikkaaseen kesäilmaan, kun linnut laulaa ja kaikki on täydellistä..Mutta kun se ei oo mahdollista. Totuus on se, että jos mun täytyy tonne pakkaseen lähtee tarpomaan lasten kanssa, niin mä vedän oranssin pilalle meneen tukkani nutturalle, en edes peiliin vilkase, koska tiedän että meikit on levinny pelkästä haukottelemisesta ku kyyneleet valunu samalla. Kävelen siis kauppaan, ostan purkin maitoa, leipää ja ehkä jopa jauhelihaa, mikäli mun rahat riittää. Noiden muutaman hassun ostoksen takia jouduin tekee suuren työn, että ees pääsin ulko-ovesta ulos lasten kanssa. Miksen vaa vois jättää lapsia kotiin ja "jos nyt äkkii kipasen.." Joo no en tee niin koskaan, en todellakaa. Mut ku oiski noin helppoa.
Varmaan kirjottelen sekavasti, (ette tajunnu puoliakaa) mut ei tarviikkaan..Emmäkää tajua mun elämää välillä. Mä nyt vaan satun kirjottamaan sen mitä osaaan tai tajuan tai jotain? Ehkä ens postaus on järkevämpi ja saatte musta selvääki pikkusen enemmän...Tää ihmine (tai mikä nyt oonkaan) lähtee nyt ihmettelee maailman menoa.....tv:n ääreen..Huoh.
Moikka.
perjantai 1. helmikuuta 2013
Äiti vai nuori?
Otsikko kertookin jo jotain... Olen pohtinut, että olenko äiti, vai nuori...Ja olen päässyt siihen lopputulokseen, että olen molemmat. Tästä aiheesta varmasti ollaan montaa mieltä, mutta mun mielestä:
Vaikka on äiti voi silti elää nuoruuttaan, joka jäi teininä kesken raskauden takia. Silloin, kun on omaa aikaa, esim, vapaa ilta kavereiden kanssa, mikset voisi vain irrotella, ja kuvitella (vaikkapa salaa) että olet samanlainen nuori, kuin muutkin lapsettomat. Kun palaat arkeen lasten parissa, niin ikäänkuin "muutut" äidiksi. Mun mielestä äiti on silloin paras lapsilleen, kun se osaa myös huolehtia itsestään ja omista tarpeistaan. Jos tuntuu että kavereiden kanssa pitää päästä juhlimaan kerran kuussa, niin miksei? Lapset hoitoon ja have fun! Lapset eivät kärsi, jos kerran kuussa lähdet ulos. Päin vastoin. Eri asia on sitten ne äidit, jotka juhlivat jatkuvasti. Teiniäitinä oleminen on haastavaa, tiedän. Mutta Jos on päättänyt pitää lapsen, niin siitä huolehditaan.
Mun oma aika on erittäin vähäistä. Ennen sitä oli enemmän, mutta nykyään ei lähes ollenkaan...Se on aika puuduttavaa. Tulin 17-vuotiaana raskaaksi, joten baarireissut saivat jäädä. En päässyt juhlistamaan synttäreitäni kavereiden kanssa, kuten toivoin. Sen sijaan pääsin viettämään synttäreitäni suuren vatsani kanssa. Kotona. Ihanne elämäni olisi sellainen, jossa äiti saisi vapaata, kun sitä tarvitsisi, samoin isä. Mutta Se ei tarkoita, että huidellaan joka viikonloppu milloin missäkin, vaan kun sitä oikeasti tarvitsee. Mun sukulaiset, ei oikeen voi ottaa lapsia hoitoon. Äidillä on oma elämä uusine kuvioineen, isä asuu kaukana ja mutu... No ne on sit jotain semmosia, joiden kanssa en paljoa ole edes tekemisissä. Lasten isä asuu kanssamme, ja olemme päättäneet, että jos vapaa-aikaa tarvitaan, niin yhdessä lähdetään, joten Amirin vanhemmat saavat olla hoitajia. Sekään ei onnistu usein, ainoastaan erittäin harvoin. Heilläkin on omia menojaan. Jos mulla ois teini-ikäinen tytär jolla lapsi/lapsia, niin ottaisin lasta mahdollisimman paljon itselleni hoitoon, jotta omasta lapsestani kasvaisi hyvä äiti ja että hän saisi elää nuoruutensa loppuun asti, kunnes olisi valmis äidiksi. Nuori ei ole kuitenkaan täysin valmis äidiksi teininä, vaikka niin luulisi. Häneltä jää paljon kokematta ja näkemättä.. Lapsi tuo paljon iloa, ja monet sanovatkin, että lapsen myötä elämä on mennyt parempaan suuntaan. Mun kohdalla se on niin, että on hyvä että sain lapsia nuorena, mutta surettaa, etten voi elää kavereideni kaltaista elämää. Lapseni tekevät elämästäni ihanaa, mutta mitä olisin tai tekisin ilman lapsia?`Kenties kävisin koulussa tai töissä? Bilettäisin päivästä toiseen? En tiedä. Missä asuisin, kenen kanssa? Kysymyksiä olisi tuhansia, ja niihin ei voi tietää vastauksia koskaan.
Entä mitä elämäni olisi yh-äitinä? En edes uskalla ajatella! Olisiko minulla enää OLLENKAAN vapaa-aikaa? Puhkeaisinko masennukseen? Itkisinkö aamut ja illat, kun en jaksa? Luultavasti. Ei olisi tukiverkkoa, jolle lapset annan jos tuntuu ettei omat voimat enää riitä. On olemassa tietysti ammattiapua, mutta mä en halua lasteni seuraan ventovieraita ihmisiä, varsinkaan Jamalille, kun se on vielä niin vauva kuitenkin. Oma äiti on sellainen, johon luotan sataprosenttisesti, koska hän tekee asiat täysin samalla tavalla kuin mä tekisin, ainakin melkein :D Ainakin mun äiti on kasvattanut mut, joten voin luottaa, ettei omat lapsenikaan mene rikki äitini hoidossa.
Mulla ja Amirilla on ollut riitoja, pahojakin ja välillä kieltämättä tuntuu, että yksin olisi parempi, kaikkien kannalta. Näitä ajatuksia tulee edelleenkin välillä. Mutta aina se tunne menee ohi ja taas ollaan kuin vastarakastuneet, vaikkei ollakkaan.
Jos me joskus erottais, me ollaan silti aina perhe. Vaikka Amir löytäis uuden naisen, tai mä miehen. Vaikka me ei nähtäis enää, tai mitä vaan. Mä pidän meitä perheenä. Äiti, isä ja lapset, se on perhe, vaikkei yhdessä oltaiskaan. MUN MIELESTÄ!
Mulla on nyt NIIN paljon stressiä, siis OIKEESTI kaikesta, että mä en enää tiedä mitä teen. En voi revetä jokapaikkaan ja suunnitelmat ei mee nappiin, mikään ei toimi, suhde rakoilee, kaikkea pahaa on tapahtunut, olen pulassa, umpikujassa, pohjalla. Lapset auttaa jaksamaan, ja tietysti ystävät, erityisesti Jenna, se on mun henkireikä<3 Jos en sais purkaa Jennalle mun ajatuksia, mä en enää varmaa eläis, tai oisin ainaki mielisairaalassa vähintään. Miten joku ihminen voi noin hyvin saada mut taas maanpinalle ja palautettua arkeen hymyillen? En ymmärrä, mut se voima löytyy ainaki Jennalta<3 Samoin lapsiltani <3
Kiitos että sain purkautua taas...Olkaa mitä mieltä haluatte, mut täs oli nyt mun ajatuksia, aj toivon, että jos tähän kommentoidaan, niin ei kiitos mitään negatiivistä, koska mä en vaan jaksa sitä just nyt.
Hyvää illanjatkoa kaikille, ja koittakaa jaksaa! <3
Vaikka on äiti voi silti elää nuoruuttaan, joka jäi teininä kesken raskauden takia. Silloin, kun on omaa aikaa, esim, vapaa ilta kavereiden kanssa, mikset voisi vain irrotella, ja kuvitella (vaikkapa salaa) että olet samanlainen nuori, kuin muutkin lapsettomat. Kun palaat arkeen lasten parissa, niin ikäänkuin "muutut" äidiksi. Mun mielestä äiti on silloin paras lapsilleen, kun se osaa myös huolehtia itsestään ja omista tarpeistaan. Jos tuntuu että kavereiden kanssa pitää päästä juhlimaan kerran kuussa, niin miksei? Lapset hoitoon ja have fun! Lapset eivät kärsi, jos kerran kuussa lähdet ulos. Päin vastoin. Eri asia on sitten ne äidit, jotka juhlivat jatkuvasti. Teiniäitinä oleminen on haastavaa, tiedän. Mutta Jos on päättänyt pitää lapsen, niin siitä huolehditaan.
Mun oma aika on erittäin vähäistä. Ennen sitä oli enemmän, mutta nykyään ei lähes ollenkaan...Se on aika puuduttavaa. Tulin 17-vuotiaana raskaaksi, joten baarireissut saivat jäädä. En päässyt juhlistamaan synttäreitäni kavereiden kanssa, kuten toivoin. Sen sijaan pääsin viettämään synttäreitäni suuren vatsani kanssa. Kotona. Ihanne elämäni olisi sellainen, jossa äiti saisi vapaata, kun sitä tarvitsisi, samoin isä. Mutta Se ei tarkoita, että huidellaan joka viikonloppu milloin missäkin, vaan kun sitä oikeasti tarvitsee. Mun sukulaiset, ei oikeen voi ottaa lapsia hoitoon. Äidillä on oma elämä uusine kuvioineen, isä asuu kaukana ja mutu... No ne on sit jotain semmosia, joiden kanssa en paljoa ole edes tekemisissä. Lasten isä asuu kanssamme, ja olemme päättäneet, että jos vapaa-aikaa tarvitaan, niin yhdessä lähdetään, joten Amirin vanhemmat saavat olla hoitajia. Sekään ei onnistu usein, ainoastaan erittäin harvoin. Heilläkin on omia menojaan. Jos mulla ois teini-ikäinen tytär jolla lapsi/lapsia, niin ottaisin lasta mahdollisimman paljon itselleni hoitoon, jotta omasta lapsestani kasvaisi hyvä äiti ja että hän saisi elää nuoruutensa loppuun asti, kunnes olisi valmis äidiksi. Nuori ei ole kuitenkaan täysin valmis äidiksi teininä, vaikka niin luulisi. Häneltä jää paljon kokematta ja näkemättä.. Lapsi tuo paljon iloa, ja monet sanovatkin, että lapsen myötä elämä on mennyt parempaan suuntaan. Mun kohdalla se on niin, että on hyvä että sain lapsia nuorena, mutta surettaa, etten voi elää kavereideni kaltaista elämää. Lapseni tekevät elämästäni ihanaa, mutta mitä olisin tai tekisin ilman lapsia?`Kenties kävisin koulussa tai töissä? Bilettäisin päivästä toiseen? En tiedä. Missä asuisin, kenen kanssa? Kysymyksiä olisi tuhansia, ja niihin ei voi tietää vastauksia koskaan.
Entä mitä elämäni olisi yh-äitinä? En edes uskalla ajatella! Olisiko minulla enää OLLENKAAN vapaa-aikaa? Puhkeaisinko masennukseen? Itkisinkö aamut ja illat, kun en jaksa? Luultavasti. Ei olisi tukiverkkoa, jolle lapset annan jos tuntuu ettei omat voimat enää riitä. On olemassa tietysti ammattiapua, mutta mä en halua lasteni seuraan ventovieraita ihmisiä, varsinkaan Jamalille, kun se on vielä niin vauva kuitenkin. Oma äiti on sellainen, johon luotan sataprosenttisesti, koska hän tekee asiat täysin samalla tavalla kuin mä tekisin, ainakin melkein :D Ainakin mun äiti on kasvattanut mut, joten voin luottaa, ettei omat lapsenikaan mene rikki äitini hoidossa.
Mulla ja Amirilla on ollut riitoja, pahojakin ja välillä kieltämättä tuntuu, että yksin olisi parempi, kaikkien kannalta. Näitä ajatuksia tulee edelleenkin välillä. Mutta aina se tunne menee ohi ja taas ollaan kuin vastarakastuneet, vaikkei ollakkaan.
Jos me joskus erottais, me ollaan silti aina perhe. Vaikka Amir löytäis uuden naisen, tai mä miehen. Vaikka me ei nähtäis enää, tai mitä vaan. Mä pidän meitä perheenä. Äiti, isä ja lapset, se on perhe, vaikkei yhdessä oltaiskaan. MUN MIELESTÄ!
Mulla on nyt NIIN paljon stressiä, siis OIKEESTI kaikesta, että mä en enää tiedä mitä teen. En voi revetä jokapaikkaan ja suunnitelmat ei mee nappiin, mikään ei toimi, suhde rakoilee, kaikkea pahaa on tapahtunut, olen pulassa, umpikujassa, pohjalla. Lapset auttaa jaksamaan, ja tietysti ystävät, erityisesti Jenna, se on mun henkireikä<3 Jos en sais purkaa Jennalle mun ajatuksia, mä en enää varmaa eläis, tai oisin ainaki mielisairaalassa vähintään. Miten joku ihminen voi noin hyvin saada mut taas maanpinalle ja palautettua arkeen hymyillen? En ymmärrä, mut se voima löytyy ainaki Jennalta<3 Samoin lapsiltani <3
Kiitos että sain purkautua taas...Olkaa mitä mieltä haluatte, mut täs oli nyt mun ajatuksia, aj toivon, että jos tähän kommentoidaan, niin ei kiitos mitään negatiivistä, koska mä en vaan jaksa sitä just nyt.
Hyvää illanjatkoa kaikille, ja koittakaa jaksaa! <3
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)