Äiti vai nuori?

Otsikko kertookin jo jotain... Olen pohtinut, että olenko äiti, vai nuori...Ja olen päässyt siihen lopputulokseen, että olen molemmat. Tästä aiheesta varmasti ollaan montaa mieltä, mutta mun mielestä:

Vaikka on äiti voi silti elää nuoruuttaan, joka jäi teininä kesken raskauden takia. Silloin, kun on omaa aikaa, esim, vapaa ilta kavereiden kanssa, mikset voisi vain irrotella, ja kuvitella (vaikkapa salaa) että olet samanlainen nuori, kuin muutkin lapsettomat. Kun palaat arkeen lasten parissa, niin ikäänkuin "muutut" äidiksi. Mun mielestä äiti on silloin paras lapsilleen, kun se osaa myös huolehtia itsestään ja omista tarpeistaan. Jos tuntuu että kavereiden kanssa pitää päästä juhlimaan kerran kuussa, niin miksei? Lapset hoitoon ja have fun! Lapset eivät kärsi, jos kerran kuussa lähdet ulos. Päin vastoin. Eri asia on sitten ne äidit, jotka juhlivat jatkuvasti. Teiniäitinä oleminen on haastavaa, tiedän. Mutta Jos on päättänyt pitää lapsen, niin siitä huolehditaan.

Mun oma aika on erittäin vähäistä. Ennen sitä oli enemmän, mutta nykyään ei lähes ollenkaan...Se on aika puuduttavaa. Tulin 17-vuotiaana raskaaksi, joten baarireissut saivat jäädä. En päässyt juhlistamaan synttäreitäni kavereiden kanssa, kuten toivoin. Sen sijaan pääsin viettämään synttäreitäni suuren vatsani kanssa. Kotona. Ihanne elämäni olisi sellainen, jossa äiti saisi vapaata, kun sitä tarvitsisi, samoin isä. Mutta Se ei tarkoita, että huidellaan joka viikonloppu milloin missäkin, vaan kun sitä oikeasti tarvitsee. Mun sukulaiset, ei oikeen voi ottaa lapsia hoitoon. Äidillä on oma elämä uusine kuvioineen, isä asuu kaukana ja mutu... No ne on sit jotain semmosia, joiden kanssa en paljoa ole edes tekemisissä. Lasten isä asuu kanssamme, ja olemme päättäneet, että jos vapaa-aikaa tarvitaan, niin yhdessä lähdetään, joten Amirin vanhemmat saavat olla hoitajia. Sekään ei onnistu usein, ainoastaan erittäin harvoin. Heilläkin on omia menojaan. Jos mulla ois teini-ikäinen tytär jolla lapsi/lapsia, niin ottaisin lasta mahdollisimman paljon itselleni hoitoon, jotta omasta lapsestani kasvaisi hyvä äiti ja että hän saisi elää nuoruutensa loppuun asti, kunnes olisi valmis äidiksi. Nuori ei ole kuitenkaan täysin valmis äidiksi teininä, vaikka niin luulisi. Häneltä jää paljon kokematta ja näkemättä.. Lapsi tuo paljon iloa, ja monet sanovatkin, että lapsen myötä elämä on mennyt parempaan suuntaan. Mun kohdalla se on niin, että on hyvä että sain lapsia nuorena, mutta surettaa, etten voi elää kavereideni kaltaista elämää. Lapseni tekevät elämästäni ihanaa, mutta mitä olisin tai tekisin ilman lapsia?`Kenties kävisin koulussa tai töissä? Bilettäisin päivästä toiseen? En tiedä. Missä asuisin, kenen kanssa? Kysymyksiä olisi tuhansia, ja niihin ei voi tietää vastauksia koskaan.


Entä mitä elämäni olisi yh-äitinä? En edes uskalla ajatella! Olisiko minulla enää OLLENKAAN vapaa-aikaa? Puhkeaisinko masennukseen? Itkisinkö aamut ja illat, kun en jaksa? Luultavasti. Ei olisi tukiverkkoa, jolle lapset annan jos tuntuu ettei omat voimat enää riitä. On olemassa tietysti ammattiapua, mutta mä en halua lasteni seuraan ventovieraita ihmisiä, varsinkaan Jamalille, kun se on vielä niin vauva kuitenkin.  Oma äiti on sellainen, johon luotan sataprosenttisesti, koska hän tekee asiat täysin samalla tavalla kuin mä tekisin, ainakin melkein :D Ainakin mun äiti on kasvattanut mut, joten voin luottaa, ettei omat lapsenikaan mene rikki äitini hoidossa. 



Mulla ja Amirilla on ollut riitoja, pahojakin ja välillä kieltämättä tuntuu, että yksin olisi parempi, kaikkien kannalta. Näitä ajatuksia tulee edelleenkin välillä. Mutta aina se tunne menee ohi ja taas ollaan kuin vastarakastuneet, vaikkei ollakkaan.


Jos me joskus erottais, me ollaan silti aina perhe. Vaikka Amir löytäis uuden naisen, tai mä miehen. Vaikka me ei nähtäis enää, tai mitä vaan. Mä pidän meitä perheenä. Äiti, isä ja lapset, se on perhe, vaikkei yhdessä oltaiskaan. MUN MIELESTÄ!


Mulla on nyt NIIN paljon stressiä, siis OIKEESTI kaikesta, että mä en enää tiedä mitä teen. En voi revetä jokapaikkaan ja suunnitelmat ei mee nappiin, mikään ei toimi, suhde rakoilee, kaikkea pahaa on tapahtunut, olen pulassa, umpikujassa, pohjalla. Lapset auttaa jaksamaan, ja tietysti ystävät, erityisesti Jenna, se on mun henkireikä<3 Jos en sais purkaa Jennalle mun ajatuksia, mä en enää varmaa eläis, tai oisin ainaki mielisairaalassa vähintään. Miten joku ihminen voi noin hyvin saada mut taas maanpinalle ja palautettua arkeen hymyillen? En ymmärrä, mut se voima löytyy ainaki Jennalta<3 Samoin lapsiltani <3

Kiitos että sain purkautua taas...Olkaa mitä mieltä haluatte, mut täs oli nyt mun ajatuksia, aj toivon, että jos tähän kommentoidaan, niin ei kiitos mitään negatiivistä, koska mä en vaan jaksa sitä just nyt. 

Hyvää illanjatkoa kaikille, ja koittakaa jaksaa! <3